Ihminen on siitä jännä, että hän tuntee olevansa vahva, koska toiset sanovat niin. Raja kuitenkin on jossain. Jostain kohtaa tynnyri täyttyy ja vaikka kuinka vielä haluaisit olla tuo vahva, et enää pysty. Näet itsesi kohta kaiken ulkopuolella ja tahtosi lähteä pois , erakoitua on vahva. Olet kyllästynyt siihen, ettei sinulla ole tilaa enää hengittää. Olet jonkun mielestä jopa syyllinen heidän tilanteeseensa. Koska ihminen herää siihen, ettei toinen voi olla syyllinen heidän huonoon tilanteeseensa tai muuhun paskaan oloon. Vaan "syyllinen" löytyy ihmisestä itsestään. Myös tilanteen korjaaja löytyy samasta osoitteesta. Toissa aamuna tuli tunne, että en jaksa enää," nyt mie romahan.". Sain pidettyä kuitenkin tuon itkun salassa ja pystyin normaalilla äänellä puhumaan vaikka jouduin ankarasti taistelemaan taustalta nousevaa itkuromahdusta vastaan. Otti oikeasti pumpusta. Kerroin viimeisintä kuulemaani vaikka ei ollut enää voimia. Hyvä ystäväni keskittyi kuuntekemaan tarkkaan kertomaani, aivan kuin odottaen purskahtavani itkuun. Nyt ymmärsin vihdoin erään asian. Ymmärsin miksi meditaatiotilassa olin ontuva susi. Miksi ne porrasaskelmat olivat niin vaivaloiset nousta. Ehdiin ajatella siinä kertoessani, aivan kuin oisin vajonnut hetkeksi tyhjään tilaan. Kertoessani, pidin kiini siitä tarkkaavaisesta katseesta joka seurasi jokaista sanaani. Tiedostin, etten hukkuisi, vaan hän.olisi siinä, ottamassa koppia. Olet ikäänkuin tilassa jossa et halua olla tai sinun ei kuulu olla ja silti joudut olemaan. Pikkuhiljaa oloni helpottui. Pystyin ajattelemaan asiaa jo siten kun ystäväni, "asiahan ei minulle kuulu .." Alan keskittymään ihan muihin asioihin ja itseeni. Sillä romuttaudun ihan täysin jos vielä alan houstaamaan ja huolehtimaan aikuisten ihmisten asioita. Mutta uskotteko , jo pätkäkin jostakin kuulemastani roinasta, aiheuttaa suorastaan oksennurefleksin. En haluaisi kuulla enää sanaakaan. Monet kerrat ohjattu, neuvottu, mutta ei. Aina vaan samassa läävässä seilataan ja odotetaan sitten ihmettä. Ei ole ymmärretty vieläkään jotta yksi pikku liike ja suurinpiirtein koko sukuhaara on sitten siinä kuuluisassa liemessä. Eikä tämä ole tuumailuja vaan totisinta totta. Siksikin päätin nilkuttavani nyt hieman etäämmälle ihan tässä elämässä ja vain yksinkertaisesti keskittyä omiin askareisiin, niissä on kyllin paljon askarreltavaa. Ja siinä vaiheessa, kun olen tarpeeksi kaukana, nilkutus katoaa.
Kun sitten myöhemmin kävelin tulipesien ympäröimässä metsässä, tunsin ylläni jälleen paksun turkin, neljä jalkaa ja mielettömän vahvan voiman. En nilkuttanut enää. ~
