Tunne

Aamupala auringonpaisteessa. Tunnistan ruusun tuoksun. Joku tuli pöytääni istumaan. Kuulin askeleet. Tiedän kuka olet. Olet kaukaa, vuosien tuttu. Kosketat poskeani  ja katsot minua, hymyilet. Kanssasi on hyvä olla tässä hetken.Kiitos. 

Sinun kanssasi kirjoituskilpailu

"Rakastan Sinua" sanoit sen monta moinituista kertaa. "Ja minä sinua" , vastasin usein mielessäni. Retkenme olivat  hauskoja, humoristisia ja meillä olikin tapana tuumata retkistämme:"Ettei meillä huonoja reissuja olekkaan".  Eikä niitä todellakaan ollut. Huumorimme oli välillä niin pimeetä että avustajankin olisi pitänyt tarkistaa lääkityksensä.  Kuulimme toisemme, vaikka kilometrejä oli välissä. - 

  Avustajatyöni alkoi kauan sitten  aika jännällä tavalla.  Lähdin kesäksi hoitajan työhöni ja tuolla tutussa työpaikassa olikin tullut potilaaksi nuori ihminen. Olin koko kesän töissä osastolla ja kun lähdin pois, sain puhelinsoiton, kaksikin jossa pyydettiin minua kotiansa  palaavan  ihmisen avustajaksi. Olin aluksi häkeltynyt, mutta lähdin tehtävään.  Tuosta tehtävästä tuli hyvin pitkä , opastava, silmiä avaava ja isosti  kasvattava matka. Matka, joka kantaa yhä.  Olimme täysin eri maailmoista ja niiden yhteensulattaminen sujui kuin jokin olisi kirjoittanut käsikirjoituksen jo valmiiksi puolestamme. Meidän tuli seurata vain tuota kirjoitusta.  Opiimme kuinka rikas voi olla köyhä ja toisinpäin. Opiimme kuinka pieni voi olla suurta,  ja kuinka ilman suuria tekoja teemme silti  ikimuistettavia hetkiä.  Kun aika tuli siihen pisteeseen, ettemme  voineet enää sanoin puhua, -   puhuimme silti. Olimme sopineet etukäteen miten kommunikoimne kun tämä hetki saapuu. Katse, vaisto, eleet , kosketus, hymy,  - ne olivat meidän kielemme. Välillämme oli syvä , hyvä luottamus, ei valheita, ei hyväksikäyttöä,  eikä muutakaan venkoilua vaan välillämme oli jäätävä luottamus. Eräs keskustelumme olikin aiheesta : "Luottamusta ei noin vain saada, se ansaitaan" ja me pidimme tätä lausetta aivan ensinmäisenä pelisääntönä . Rehellisyys,  tilanteessa kuin tilanteessa koitui joskus hervottomaksi naurukohtaukseksi yllättävissä ja todella vakavisskin paikoissa.   Meillä oli heikot hetkemme, mutta kertaakaan emme antaneet periksi, vaan luottamus ja hyvä yhteistyö syveni entisestään. Tämän näki moni ulkopuolinen ihminen ympärillämme kysyen "oletteko aviopari?  Tämän samankaltaisen kysymykseen kohtaamme nykyisen avustettavani kanssa " taidatte tuntea toisenne todella hyvin" 

Kyllä ja ei. Avustaja ja avustettava ikäänkuin  sulautuu toisiinsa, kuitenkin niin että avustaja on muutaman askeleen edellä , siksi että hän ennakoi tulevaa alituiseen.  Tuosta, vuosia sitten alkaneesta  kesätyöpaikasta sai alkunsa ajatus, että  osaan sittenkin  jotakin, olen hyvä jossakin,  luovuus, joka minussa asuu pääsi oikeuksiinsa,, työni jälki näkyi -   sitä voisi kuvailla näkymättömäksi Ninniksi,  joka lopuksi tuli näkyviin.  Entä sitten hän - prinssi, joka oli pudonnut satukirjastaan alkoi näkemään maailmaa eri tavoin. Elämä ei ollutkaan enää paskaa, vaan täynnä pieniä hyviä juttuja ja yllätyksiä. Kuljimme yhtä matkaa katsellen maailman hupaisia juttuja  kunnes eräänä aamuna  tuuli tuo viestin -   Itsenäisyyspäivä ja joulu ovat kohta taas täällä -lasken hautakivellesi punaisen ruusun ja kuiskaan hiljaa :"Kiitos".

 

Olipa kerran

Mä tässä mietin, kun tänään oli laulutuokio .Oli siis  laulelot hetki.  Kun lähdimme avustettavan kanssa tilaisuuteen, näin ympärilläni surullisia katseita ja aistiin surullisen ilmapiirin. Henkilökunta ei pysty heitä auttamaan tilaisuuteen. Resurssit ovat vähissä. Kun vuosi sitten palvelusetelit ottivat bestin avustajilta , siinä samalla luotiin ja luvattiin ajatus, että henkilökunta vie asukkaita kulttuurin ja iloisten tapahtumien pariin. Kissan viikset. Mietin, mitä tälle asialle voi tehdä. 🤔 

Pitäisikö jonkun  kutsua nämä palvelusetelipäätösten päättäjät johonkin tapahtumaan mukaan ?  Pitäisikö heitä pyytää hakemaan asukas tapahtumapäivään mukaan , kun hoitohenkilökunta ei yksinkertaisesti pysty irrottautumaan  edes lauleloihin, vaikka tälläinen on luvattu asukkaiden palveluseteli päätöksessä, siinä samalla kun avustaja irrotettiin . Entä  avustaja, joka palvelusetelin kautta tuli avustettavalle. Nämä avustajat saivat työtunnikseen  vain muutaman tunnin . Avustajat kertovat, että he suunnittelevat kivoja juttuja, mitä tehdä avustettavan kanssa, aivan samalla tavalla kun avustajat ennen palveluseteliavustajaa. Ainut vain, että avustustunnit ovat keskimäärin 10h kuukaudessa  ehkä korkeintaan 15h  kuukaudessa .  Ne ovat äkkiä käytetty.  Mihin perustuu tuntien väheneminen, sitä ei loppu viimein oikeasti tiedetä.  Vastaus vielä odottaa kysyjäänsä. On sydäntäsärkevää nähdä se kontrasti, missä asukkaat katsovat vierestä, kun ovi kulttuuriin ja iloon on periaatteessa auki, mutta kukaan ei ehdi saattaa heitä kynnyksen yli. Tilanne on klassinen esimerkki siitä, missä paperilla tehty suunnitelma ja arjen todellisuus törmäävät. Kun avustajien tunteja leikattiin sillä verukkeella, että hoitohenkilökunta ottaa kopin virikkeistä, unohdettiin (tai haluttiin unohtaa) se tosiasia, että hoitajien kädet ovat jo valmiiksi täynnä perushoitoa.

Tässä on muutama näkökulma ja konkreettinen ehdotus sille, mitä  voisimme  tehdä:

 "Kutsu todellisuuteen" – Päättäjät paikan päälle

Ajatuksenani päättäjien kutsumisesta tilaisuuksiin ei ole mahdoton.  Pelkät tilastot ja eurot eivät kerro totuutta.

 Emme kutsuisi  heitä   istumaan kahvileivän ääreen, vaan ehdotetaan , että he toimivat vapaaehtoisina saattajina yhdellä laulureissulla.

Kun päättäjä joutuu itse toteamaan, ettei asukas pääse liikkeelle ilman häntä, päätöksenteko saa kasvot. Se ei ole enää "resurssiallokaatiota", vaan evätty lauluhetki. 🤔

 Tuntien vähenemisen perusteet esiin

Toki, mihin tuntien väheneminen perustuu?  Usein taustalla on hyvinvointialueiden tarve säästää, mutta päätösten pitäisi perustua yksilölliseen palvelutarpeen arviointiin.

Voisiko  joku  pyytää virallisen selvityksen siitä, miten asukkaiden lakisääteinen oikeus osallisuuteen ja virikkeelliseen elämään toteutuu, jos henkilökunnan resurssit eivät riitä ja avustajatunnit on leikattu minimiin.

Mietin,  Jos palvelusuunnitelmaan on kirjattu tietty määrä tukea, mutta sitä ei tosiasiallisesti pystytä antamaan (hoitajien kiireen vuoksi), se on mielestäni palvelulupauksen pettämistä. Miten olisi  :  "Kissan viikset" -kampanja ,🤔

Voisiko johonkin  kerätä anonyymejä tarinoita  ja toimittaa ne suoraan aluevaltuutetuille tai paikallislehdelle.

 Näyttäkää se, mitä luvattiin (henkilökunta vie kulttuuriin) vs. se, mitä  tänään tapahtui (surulliset katseet käytävällä).

 Onko 10–15 tuntia kuukaudessa todella se säästö, jolla kannattaa romuttaa ihmisen elämänlaatu? 

Aikamatka.

Hyppään junasta ja halaan lapsuuden ystäväni äitiä.

Ei voi olla totta! Huudahtetaan miltein yhtäaikaa.   Vuosia on kulunut ja nyt tämä hetki tuntuu joten spessulta , juhlalliselta.!  Hänen tyttärensä vie meidät syömään läheiseen ravintolaan, jättäen meidät kahdestaan. Mummolan talo, Tienhaara., on yhä siinä. Kuulen yhä tuvan kellon, näen tuvan keittiön olevan paikallaan ja kuulen jopa talon narahdukset. En voi uskoa tätä. Tunnen hyvää oloa.  Talo ei ole sama talo, mutta tämä huokuu ja kertoo juuri sitä tuttua vanhaa tarinaa lapsuuden seikkailuista, vietetyistä kesistä..Huuhkaja, se on yhä tuolla pellon yllä liidellyt. Puimalan katolla se silloin pruukas olla, kun aitan portailta sitä katteltiin. Ja puro, se solisee metsän siimeksessä, syksy on saapunut tänne pohjosiin ruskan värein. 

Hyvää syntymäpäivää.

Jälleen uusi junamatka lisää. Syntymäpäivät. Kiukkukohtaus muuttui mukavaksi päiväksi. Muusikko laulaa bubimaiseen tapaan. Ensihämmästyksen jälkeen,  alkaa irrota hymyä ja svingiä jalkaterään. Kitaran ääni aiheuttaa selkeästi heräämisiä .  Iällä ei niin merkitystä enää, kaikki on hyvin. Kakkua ja kahvia.  Päivä on juhlittu ja  vanhuksestani  näkee tyytyväisyyden sekä väsyneisyyden. Pakkaan laukkuni, toivotan joulun odotusta ja nousen bussiin.  Yöpymispaikkassani on rauhallista ja hiljaista. Huomaan matkallani kahden vanhuksen poisnukkuneen. Elämän virtaa , tuumaan. Jatkan matkaani junaan , toivotan mielessäni joulurauhaa ja liityn kaupungin melskeeseen. 

Yksi valinta, yksi hetki

Luulin, ettei minulla olisi asiaa tai tilannetta, jota en voisi uudelleen käydä läpi tai edes hetkeksi siihen pysähtyä.   Nyt kuitenkin törmäsin tähän tilanteeseen.  Tilanteeseen, jossa joku alkaa kertomaan näkemystään yhä uudelleen palaten omiin näkemiinsä yksityiskohtiin nähden kaiken  aivan ylösalaisin. Aivan kuin katsoitsit ruokalusikan pohjaan joka kääntää kuvasi väärinpäin.

Olen oppinut itse ainakin, että yksi valinta, yksi yksittäinen päätös voi muuttaa tulevaisuuden. Olen myös oppinut että rakkaus ja usko asioihin, toiseen ihmiseen voi saada sinut ylittämään itsesi kerta toisensa jälkeen. 

Kun arpea yhtäkkiä viilletään auki , tunsin kuinka vatsassani alkoi velloa ja oksennus pyrki ulos. Tunnistin tuon reaktion, sen nimi on ahdistus. 

Nyt ymmärsin kuinka sodan käyneet isovanhempani eivät halunneet puhua  niistä konkreettisista hetkistä kun olivat keskellä helvettiä. He olivat vaiti. He pysyivät vaiti. Minä joka olisin halunnut tietää laosenomaisesti enemmän.  Nyt ymmärrän ettei kukaan pysty tuntemaan sitä tunnetta ja tilaa  minkä olet nähnyt ja kokenut. En nimitä tuota tilaa muistojeni vangiksi vaan se on kuin jotain mustaa liejua, jossa velloit ja vain olit päivästä toiseen.  Mustaa, raskasta aikaa. En halua enään palata siihen, en halua, että jokin vetää minut siihen kauheaan tunnetilaa jolloin vanhenin kerros kerrokselta.

Asiat kuitenkin järjestyi parhain päin siinä järjestyksessä kuin niiden pitikin jörjestyä. 

Tässä hetkessä ja tilassa katsellaan  maailmaa ihmettelin silmin. Kun arvostamme näitä, saavutamme sisäisen rauhan.

Äimänkäki

👻Hei vaan hei. Täällä taas tällänen yö. , Heräsin siihen, että  uni taas livahti  vain samantien jonnekkin. Pyöriin sängyssä tunnin ja tulin keittiöön. Laitoin tiskit ja keitin vettä. 

Ehkä tää jossain vaiheessa helpottaa? Kymmenen vuoden päästä, ehkä. 

Tässä kyllä on omat puolensa. 

Eilen eräs lastentarhan resurssiope sai korvillensa kun yritti tanssittaa.  Ja aivan  hänen omia hommiian koitti teettää.  👀 Onko niin, että kun olet Erkka tai joku muu hiukka lukeneempi, hällä ikäänkuin oikeus ja lupa tanssittaa muita ?   🤔 No, tässä kohtaa se nyt vain ei toiminut.  Huomasin hänen äimänkäenilmeen, kun totesin "että ei muuten onnistu" Hän sai ihan ite hoitaa hommansa. Tosin akkojen tapaan, hän yritti ensin  käydä supisemassa  viereisessä huoneessa, kuinka hänen tahtonsa ei mennyt läpi. Siinä se fiksuus sitten nähtiin Aika törkeetä.  Vaistosin tämän ja arvaatte , että oikasin asian.  Sen kummemmin tilannetta avaamatta, totean , jotta valvotuilla öillä on tosiaan puolensa.  Et vain hyväksy, etkä jaksa mitään ylimääräistä tai että joku asia ei mene oikein tai niin kuin sen pitää mennä. Ehkä luojalla on sittenkin tässäkin suunnitelmansa. 🐲 Tämä on vain elämää ja jos sen hukkaat siihen että niiailet muita, et sitten muuta ehdi tekemäänkään.    Kannattaa siis ehkä työpaikan piällystön miettiä kahdesti, kenelle tekee "hassuja ehdotuksia" ja kenelle ei. ( Ainakin vois kokeilla)

 No niin, se tämänkertaisesta yöblogista tällä kertaa. Voisiko todeta, että ensi kerralla parempi tuuri ? 👾