Tunne

Aamupala auringonpaisteessa. Tunnistan ruusun tuoksun. Joku tuli pöytääni istumaan. Kuulin askeleet. Tiedän kuka olet. Olet kaukaa, vuosien tuttu. Kosketat poskeani  ja katsot minua, hymyilet. Kanssasi on hyvä olla tässä hetken.Kiitos. 

Sinun kanssasi kirjoituskilpailu

"Rakastan Sinua" sanoit sen monta moinituista kertaa. "Ja minä sinua" , vastasin usein mielessäni. Retkenme olivat  hauskoja, humoristisia ja meillä olikin tapana tuumata retkistämme:"Ettei meillä huonoja reissuja olekkaan".  Eikä niitä todellakaan ollut. Huumorimme oli välillä niin pimeetä että avustajankin olisi pitänyt tarkistaa lääkityksensä.  Kuulimme toisemme, vaikka kilometrejä oli välissä. - 

  Avustajatyöni alkoi kauan sitten  aika jännällä tavalla.  Lähdin kesäksi hoitajan työhöni ja tuolla tutussa työpaikassa olikin tullut potilaaksi nuori ihminen. Olin koko kesän töissä osastolla ja kun lähdin pois, sain puhelinsoiton, kaksikin jossa pyydettiin minua kotiansa  palaavan  ihmisen avustajaksi. Olin aluksi häkeltynyt, mutta lähdin tehtävään.  Tuosta tehtävästä tuli hyvin pitkä , opastava, silmiä avaava ja isosti  kasvattava matka. Matka, joka kantaa yhä.  Olimme täysin eri maailmoista ja niiden yhteensulattaminen sujui kuin jokin olisi kirjoittanut käsikirjoituksen jo valmiiksi puolestamme. Meidän tuli seurata vain tuota kirjoitusta.  Opiimme kuinka rikas voi olla köyhä ja toisinpäin. Opiimme kuinka pieni voi olla suurta,  ja kuinka ilman suuria tekoja teemme silti  ikimuistettavia hetkiä.  Kun aika tuli siihen pisteeseen, ettemme  voineet enää sanoin puhua, -   puhuimme silti. Olimme sopineet etukäteen miten kommunikoimne kun tämä hetki saapuu. Katse, vaisto, eleet , kosketus, hymy,  - ne olivat meidän kielemme. Välillämme oli syvä , hyvä luottamus, ei valheita, ei hyväksikäyttöä,  eikä muutakaan venkoilua vaan välillämme oli jäätävä luottamus. Eräs keskustelumme olikin aiheesta : "Luottamusta ei noin vain saada, se ansaitaan" ja me pidimme tätä lausetta aivan ensinmäisenä pelisääntönä . Rehellisyys,  tilanteessa kuin tilanteessa koitui joskus hervottomaksi naurukohtaukseksi yllättävissä ja todella vakavisskin paikoissa.   Meillä oli heikot hetkemme, mutta kertaakaan emme antaneet periksi, vaan luottamus ja hyvä yhteistyö syveni entisestään. Tämän näki moni ulkopuolinen ihminen ympärillämme kysyen "oletteko aviopari?  Tämän samankaltaisen kysymykseen kohtaamme nykyisen avustettavani kanssa " taidatte tuntea toisenne todella hyvin" 

Kyllä ja ei. Avustaja ja avustettava ikäänkuin  sulautuu toisiinsa, kuitenkin niin että avustaja on muutaman askeleen edellä , siksi että hän ennakoi tulevaa alituiseen.  Tuosta, vuosia sitten alkaneesta  kesätyöpaikasta sai alkunsa ajatus, että  osaan sittenkin  jotakin, olen hyvä jossakin,  luovuus, joka minussa asuu pääsi oikeuksiinsa,, työni jälki näkyi -   sitä voisi kuvailla näkymättömäksi Ninniksi,  joka lopuksi tuli näkyviin.  Entä sitten hän - prinssi, joka oli pudonnut satukirjastaan alkoi näkemään maailmaa eri tavoin. Elämä ei ollutkaan enää paskaa, vaan täynnä pieniä hyviä juttuja ja yllätyksiä. Kuljimme yhtä matkaa katsellen maailman hupaisia juttuja  kunnes eräänä aamuna  tuuli tuo viestin -   Itsenäisyyspäivä ja joulu ovat kohta taas täällä -lasken hautakivellesi punaisen ruusun ja kuiskaan hiljaa :"Kiitos".