Tunne

Aamupala auringonpaisteessa. Tunnistan ruusun tuoksun. Joku tuli pöytääni istumaan. Kuulin askeleet. Tiedän kuka olet. Olet kaukaa, vuosien tuttu. Kosketat poskeani  ja katsot minua, hymyilet. Kanssasi on hyvä olla tässä hetken.Kiitos. 

Sinun kanssasi kirjoituskilpailu

"Rakastan Sinua" sanoit sen monta moinituista kertaa. "Ja minä sinua" , vastasin usein mielessäni. Retkenme olivat  hauskoja, humoristisia ja meillä olikin tapana tuumata retkistämme:"Ettei meillä huonoja reissuja olekkaan".  Eikä niitä todellakaan ollut. Huumorimme oli välillä niin pimeetä että avustajankin olisi pitänyt tarkistaa lääkityksensä.  Kuulimme toisemme, vaikka kilometrejä oli välissä. - 

  Avustajatyöni alkoi kauan sitten  aika jännällä tavalla.  Lähdin kesäksi hoitajan työhöni ja tuolla tutussa työpaikassa olikin tullut potilaaksi nuori ihminen. Olin koko kesän töissä osastolla ja kun lähdin pois, sain puhelinsoiton, kaksikin jossa pyydettiin minua kotiansa  palaavan  ihmisen avustajaksi. Olin aluksi häkeltynyt, mutta lähdin tehtävään.  Tuosta tehtävästä tuli hyvin pitkä , opastava, silmiä avaava ja isosti  kasvattava matka. Matka, joka kantaa yhä.  Olimme täysin eri maailmoista ja niiden yhteensulattaminen sujui kuin jokin olisi kirjoittanut käsikirjoituksen jo valmiiksi puolestamme. Meidän tuli seurata vain tuota kirjoitusta.  Opiimme kuinka rikas voi olla köyhä ja toisinpäin. Opiimme kuinka pieni voi olla suurta,  ja kuinka ilman suuria tekoja teemme silti  ikimuistettavia hetkiä.  Kun aika tuli siihen pisteeseen, ettemme  voineet enää sanoin puhua, -   puhuimme silti. Olimme sopineet etukäteen miten kommunikoimne kun tämä hetki saapuu. Katse, vaisto, eleet , kosketus, hymy,  - ne olivat meidän kielemme. Välillämme oli syvä , hyvä luottamus, ei valheita, ei hyväksikäyttöä,  eikä muutakaan venkoilua vaan välillämme oli jäätävä luottamus. Eräs keskustelumme olikin aiheesta : "Luottamusta ei noin vain saada, se ansaitaan" ja me pidimme tätä lausetta aivan ensinmäisenä pelisääntönä . Rehellisyys,  tilanteessa kuin tilanteessa koitui joskus hervottomaksi naurukohtaukseksi yllättävissä ja todella vakavisskin paikoissa.   Meillä oli heikot hetkemme, mutta kertaakaan emme antaneet periksi, vaan luottamus ja hyvä yhteistyö syveni entisestään. Tämän näki moni ulkopuolinen ihminen ympärillämme kysyen "oletteko aviopari?  Tämän samankaltaisen kysymykseen kohtaamme nykyisen avustettavani kanssa " taidatte tuntea toisenne todella hyvin" 

Kyllä ja ei. Avustaja ja avustettava ikäänkuin  sulautuu toisiinsa, kuitenkin niin että avustaja on muutaman askeleen edellä , siksi että hän ennakoi tulevaa alituiseen.  Tuosta, vuosia sitten alkaneesta  kesätyöpaikasta sai alkunsa ajatus, että  osaan sittenkin  jotakin, olen hyvä jossakin,  luovuus, joka minussa asuu pääsi oikeuksiinsa,, työni jälki näkyi -   sitä voisi kuvailla näkymättömäksi Ninniksi,  joka lopuksi tuli näkyviin.  Entä sitten hän - prinssi, joka oli pudonnut satukirjastaan alkoi näkemään maailmaa eri tavoin. Elämä ei ollutkaan enää paskaa, vaan täynnä pieniä hyviä juttuja ja yllätyksiä. Kuljimme yhtä matkaa katsellen maailman hupaisia juttuja  kunnes eräänä aamuna  tuuli tuo viestin -   Itsenäisyyspäivä ja joulu ovat kohta taas täällä -lasken hautakivellesi punaisen ruusun ja kuiskaan hiljaa :"Kiitos".

 

Olipa kerran

Mä tässä mietin, kun tänään oli laulutuokio .Oli siis  laulelot hetki.  Kun lähdimme avustettavan kanssa tilaisuuteen, näin ympärilläni surullisia katseita ja aistiin surullisen ilmapiirin. Henkilökunta ei pysty heitä auttamaan tilaisuuteen. Resurssit ovat vähissä. Kun vuosi sitten palvelusetelit ottivat bestin avustajilta , siinä samalla luotiin ja luvattiin ajatus, että henkilökunta vie asukkaita kulttuurin ja iloisten tapahtumien pariin. Kissan viikset. Mietin, mitä tälle asialle voi tehdä. 🤔 

Pitäisikö jonkun  kutsua nämä palvelusetelipäätösten päättäjät johonkin tapahtumaan mukaan ?  Pitäisikö heitä pyytää hakemaan asukas tapahtumapäivään mukaan , kun hoitohenkilökunta ei yksinkertaisesti pysty irrottautumaan  edes lauleloihin, vaikka tälläinen on luvattu asukkaiden palveluseteli päätöksessä, siinä samalla kun avustaja irrotettiin . Entä  avustaja, joka palvelusetelin kautta tuli avustettavalle. Nämä avustajat saivat työtunnikseen  vain muutaman tunnin . Avustajat kertovat, että he suunnittelevat kivoja juttuja, mitä tehdä avustettavan kanssa, aivan samalla tavalla kun avustajat ennen palveluseteliavustajaa. Ainut vain, että avustustunnit ovat keskimäärin 10h kuukaudessa  ehkä korkeintaan 15h  kuukaudessa .  Ne ovat äkkiä käytetty.  Mihin perustuu tuntien väheneminen, sitä ei loppu viimein oikeasti tiedetä.  Vastaus vielä odottaa kysyjäänsä. On sydäntäsärkevää nähdä se kontrasti, missä asukkaat katsovat vierestä, kun ovi kulttuuriin ja iloon on periaatteessa auki, mutta kukaan ei ehdi saattaa heitä kynnyksen yli. Tilanne on klassinen esimerkki siitä, missä paperilla tehty suunnitelma ja arjen todellisuus törmäävät. Kun avustajien tunteja leikattiin sillä verukkeella, että hoitohenkilökunta ottaa kopin virikkeistä, unohdettiin (tai haluttiin unohtaa) se tosiasia, että hoitajien kädet ovat jo valmiiksi täynnä perushoitoa.

Tässä on muutama näkökulma ja konkreettinen ehdotus sille, mitä  voisimme  tehdä:

 "Kutsu todellisuuteen" – Päättäjät paikan päälle

Ajatuksenani päättäjien kutsumisesta tilaisuuksiin ei ole mahdoton.  Pelkät tilastot ja eurot eivät kerro totuutta.

 Emme kutsuisi  heitä   istumaan kahvileivän ääreen, vaan ehdotetaan , että he toimivat vapaaehtoisina saattajina yhdellä laulureissulla.

Kun päättäjä joutuu itse toteamaan, ettei asukas pääse liikkeelle ilman häntä, päätöksenteko saa kasvot. Se ei ole enää "resurssiallokaatiota", vaan evätty lauluhetki. 🤔

 Tuntien vähenemisen perusteet esiin

Toki, mihin tuntien väheneminen perustuu?  Usein taustalla on hyvinvointialueiden tarve säästää, mutta päätösten pitäisi perustua yksilölliseen palvelutarpeen arviointiin.

Voisiko  joku  pyytää virallisen selvityksen siitä, miten asukkaiden lakisääteinen oikeus osallisuuteen ja virikkeelliseen elämään toteutuu, jos henkilökunnan resurssit eivät riitä ja avustajatunnit on leikattu minimiin.

Mietin,  Jos palvelusuunnitelmaan on kirjattu tietty määrä tukea, mutta sitä ei tosiasiallisesti pystytä antamaan (hoitajien kiireen vuoksi), se on mielestäni palvelulupauksen pettämistä. Miten olisi  :  "Kissan viikset" -kampanja ,🤔

Voisiko johonkin  kerätä anonyymejä tarinoita  ja toimittaa ne suoraan aluevaltuutetuille tai paikallislehdelle.

 Näyttäkää se, mitä luvattiin (henkilökunta vie kulttuuriin) vs. se, mitä  tänään tapahtui (surulliset katseet käytävällä).

 Onko 10–15 tuntia kuukaudessa todella se säästö, jolla kannattaa romuttaa ihmisen elämänlaatu?