Mä tässä mietin, kun tänään oli laulutuokio .Oli siis laulelot hetki. Kun lähdimme avustettavan kanssa tilaisuuteen, näin ympärilläni surullisia katseita ja aistiin surullisen ilmapiirin. Henkilökunta ei pysty heitä auttamaan tilaisuuteen. Resurssit ovat vähissä. Kun vuosi sitten palvelusetelit ottivat bestin avustajilta , siinä samalla luotiin ja luvattiin ajatus, että henkilökunta vie asukkaita kulttuurin ja iloisten tapahtumien pariin. Kissan viikset. Mietin, mitä tälle asialle voi tehdä. 🤔
Pitäisikö jonkun kutsua nämä palvelusetelipäätösten päättäjät johonkin tapahtumaan mukaan ? Pitäisikö heitä pyytää hakemaan asukas tapahtumapäivään mukaan , kun hoitohenkilökunta ei yksinkertaisesti pysty irrottautumaan edes lauleloihin, vaikka tälläinen on luvattu asukkaiden palveluseteli päätöksessä, siinä samalla kun avustaja irrotettiin . Entä avustaja, joka palvelusetelin kautta tuli avustettavalle. Nämä avustajat saivat työtunnikseen vain muutaman tunnin . Avustajat kertovat, että he suunnittelevat kivoja juttuja, mitä tehdä avustettavan kanssa, aivan samalla tavalla kun avustajat ennen palveluseteliavustajaa. Ainut vain, että avustustunnit ovat keskimäärin 10h kuukaudessa ehkä korkeintaan 15h kuukaudessa . Ne ovat äkkiä käytetty. Mihin perustuu tuntien väheneminen, sitä ei loppu viimein oikeasti tiedetä. Vastaus vielä odottaa kysyjäänsä. On sydäntäsärkevää nähdä se kontrasti, missä asukkaat katsovat vierestä, kun ovi kulttuuriin ja iloon on periaatteessa auki, mutta kukaan ei ehdi saattaa heitä kynnyksen yli. Tilanne on klassinen esimerkki siitä, missä paperilla tehty suunnitelma ja arjen todellisuus törmäävät. Kun avustajien tunteja leikattiin sillä verukkeella, että hoitohenkilökunta ottaa kopin virikkeistä, unohdettiin (tai haluttiin unohtaa) se tosiasia, että hoitajien kädet ovat jo valmiiksi täynnä perushoitoa.
Tässä on muutama näkökulma ja konkreettinen ehdotus sille, mitä voisimme tehdä:
"Kutsu todellisuuteen" – Päättäjät paikan päälle
Ajatuksenani päättäjien kutsumisesta tilaisuuksiin ei ole mahdoton. Pelkät tilastot ja eurot eivät kerro totuutta.
Emme kutsuisi heitä istumaan kahvileivän ääreen, vaan ehdotetaan , että he toimivat vapaaehtoisina saattajina yhdellä laulureissulla.
Kun päättäjä joutuu itse toteamaan, ettei asukas pääse liikkeelle ilman häntä, päätöksenteko saa kasvot. Se ei ole enää "resurssiallokaatiota", vaan evätty lauluhetki. 🤔
Tuntien vähenemisen perusteet esiin
Toki, mihin tuntien väheneminen perustuu? Usein taustalla on hyvinvointialueiden tarve säästää, mutta päätösten pitäisi perustua yksilölliseen palvelutarpeen arviointiin.
Voisiko joku pyytää virallisen selvityksen siitä, miten asukkaiden lakisääteinen oikeus osallisuuteen ja virikkeelliseen elämään toteutuu, jos henkilökunnan resurssit eivät riitä ja avustajatunnit on leikattu minimiin.
Mietin, Jos palvelusuunnitelmaan on kirjattu tietty määrä tukea, mutta sitä ei tosiasiallisesti pystytä antamaan (hoitajien kiireen vuoksi), se on mielestäni palvelulupauksen pettämistä. Miten olisi : "Kissan viikset" -kampanja ,🤔
Voisiko johonkin kerätä anonyymejä tarinoita ja toimittaa ne suoraan aluevaltuutetuille tai paikallislehdelle.
Näyttäkää se, mitä luvattiin (henkilökunta vie kulttuuriin) vs. se, mitä tänään tapahtui (surulliset katseet käytävällä).
Onko 10–15 tuntia kuukaudessa todella se säästö, jolla kannattaa romuttaa ihmisen elämänlaatu?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti