Coronavilkku

Olin matkalla kotiväkeäni tapaamaan. Aikataulu oli pikkuisen tiukka ja olin lähtenyt hiukka myöhässä matkaan.  Jouduin kieppaamaan vielä muutaman asian kautta, ennen kuin pääsin tien päälle. Tykkään ajaa pitkiä matkoja, varsinkin, kun voin lähteä matkaan aamuhämärässä , rauhassa ja yksin.  Tällä kertaa matka alku ei niin toteutunut. Siitä saan.kiittää itseäni.  Nälkäkin alkoi vaivaamaan ja pysähdyin matkan varrella olevaa thai ruokapaikkaan.  Hoidan puhelinen kautta erästä asiaa ja samalla yritin kammeta itseäni autosta ulos. Turhaan. Oven kahva oli venkurallaan. En päässyt eteen enkä taakse.  Selkee, ujutin itseni ulos apukuskin paikalta. Kävelen ovesta sisään ja paikka yllätykseni on aivan.täynnä ihmisiä, lukuunottamatta yhtä pöytää.  Pöytä, joka on iikäänkuin hajurakona kahteen vierkkäiseen olevaan pöytään, jossa istuu ryhmä  vihreisiin sonnustautuneita tyyppejä.  Jatkan puhelua ,  yritämme päästä  puhelun loppuun sillä takaraivossani keittää se hemmetin autonovenkahva.  Potkaisen jalallani tuolin sivuun, asetun taloksi tuohon pöytään . Havannoin, kuinka viereisessä juuri kuvaamassani pöydässä  on hiljaista, minua tuijotetaan kuin olisin.juuri peitellyt väliinnme miinoja. Riisun päällimmäistä paitaani ja keskityn  tekemään omia juttujani, ennenkuin hakisin ruokaa. Yritän samalla kuumeisesti saada  auton omistajaa kiinni, sillä tuntuu siististi sanottuna ilkeältä jatkaa matkaa autolla, jossa kuskin ovi ei toimi. Uskoisin sen näkyvän minusta.  Tuijotus jatkuu. Näen, mutta en katso. Tuntuu kuin olisi seurattu jokaista suupalaani.  Mieleeni juolahti ajatus. Entä jos nousen pystyyn,  kysäsen heilt, ä onko lksyttävää ja mikäli ei, niinpyydän  jatkamaan. En kuitenkaan tehnyt niin.  Sillä takaraivossani takoi  se hemmetin ovi.  Hiljaisuus tuijotus ja ilkikurinen huikkasu ," tuolla ainakaan (painotettu) ei ole koronaa". Pokkani pit, sillä ajattelin  heidän  pian kuulevan painavan mielipiteeni luuriin siitä hemmetin  kahvasta. Heidän onnekseen., he ehtivät poistua, ennen kun näin tapahtui.  Mitä siis tein? Mitä oikeasti tein ? Touhutin vain omiaani, hain noutopöydästä ruokaa, ja mietiin jo seuraavaa vaihtoehtoa  seuraavaan hetkeen. Kerroin ystävälleni tapahtumasta ja hän totesi nauraen, että minun olisi pitänyt  kaivaa pieni muistilappu, kirjoittaa siihen että VARATTU  ja liimata se otsaani.  Vastaan nauruun ja lupaan seuraavalle varata mienen  muistilapputarravihon käsilaukkuuni. Ehkä ensi kerralla, tuumaan.