Husky

Katsoin elokuvan jossa Alaskassa asuva perhe asui koiraavaljakkoineen. Pentueeseen syntyi pentu, joka oli pienin ja heikoin. Perheen isäntä oli sitä mieltä, että pentu täytyisi hukuttaa, mutta emäntä oli eri mieltä. Hän elvytti pennun. Isäntä puolestaan oli sitä mieltä, että se oli häpeäksi jälkeläisilleen ja ettei huonoja ominaisuuksia tulisi jakaa. Emäntä kuitenkaan ei antanut periksi. Pentu kasvoi ja mitä enempi isäntä moitti pentua sitä riiviöpäisemmäksi tämä muuttui.  Emäntä piti edelleen pennun puolta.  Tuli aika, jolloin isäntä valjakkoineen lähti harjottelemaan reellään junnujen kanssa. Pentu joka jäi kotiin, karkasi koirakon perään ja heidät kiinni saatuaan, asettui aina etumaiseksi koiraksi.  Isäntä ei tästä tykännyt. Tämä toistui monta kertaa kunnes  sattui tilanne jossa ilman pennun asettautumista ykköskoiraksi, koko koiravaljakon ja isännän olisi käynyt huonosti.  Kerättyään koirakkonsa kokoon isäntä tajusi että tuo pentu on helmi. Tämä pentu ei jättäisi isääntäänsä ikinä pulaan. Johtajakoira, vaikka olikin vasta pentu. Isäntä joutui kasvamaan tuon pennun rinnalla ja vasta vanhana ollessaan ymmärsi tuon pennun merkityksen.  Elokuva päättyy onnellisesti. Mutta, niin se on meillä ihmisilläkin. Olemme etunenässä arvostelemassa heikointa ja erillaista käyttäytyvää. Olipa se eläinlapsi tai ihminen. Tämä on karua, mutta totta. Ajatellaan, ettei tuo tulisi pärjäämään.   Tästä voisin kertoa tarinan , jossa elvytin kaksoisvasikan. mutta jääköön se tarina toiseen kertaan. Tullaan takaisin meidän ihmisten pariin. Suhtaudumme  tai osa meistä ihmisistä suhtautuu  juuri niin, jotta "mitäköhän tuostakin tulee "  Elokuvan juonta miettiessäni,  oli jäätävää huomata miten  pennun  persoonallisuus tuli  hienosti esiin kasvattaen ja samalla  opettaen muita ympärillään olijoita.