Kuolema. Joskus vierailee salaman nopeasti , joskus se jää asumaan pidemmäksi aikaa. Kävelin kukkakaupan ovesta sisään, viedäkseni suruperheeseen suruvalittelut. Myyjätär esitteli erillaisia vaihtoehtoja. Katselin ympärilleni, mutta yksikään kukka ei puhutellut. Etsiin, kunnes näin kauniin ison valkoisen kukan. Kalla, ajattelin. Jatkoin etsiskelyjä, kunnes silmiini osui pitkiä oranssin värisiä kukkia. Kuin tulenliekit. "Ovatko nuo oikeita kukkia?", kysyin myyjättäreltä. Hän vastasi että ne ovat kuivattuja. Näin sieluni silmin näistä kukista tehdyn kimpun ja pyysin häntä tekemään minulle kimpun jossa iso valkoinen kalla olisi keskellä. Lilja, korjasi myyjätär. Niin, lilja vastasin hänelle. Myyjä teki kimpun ja luin hänen ajatuksensa. Erikoinen mutta kaunis. Vastasin hänelle, että teimme yhteistyötä tulien kanssa hänen isänsä kanssa. Myyjä ymmärsi. Maksoin kimpun ja tarttuessani sellofaaniin kietaistuun pakettiin, jouduin nielaisemaan. Tajuntaani meni nyt selkeästi, miksi kimpun olin ostanut. Lähdin kaupasta ja ajattelin että piipahdan vielä huoltoasemalla. En kuitenkaan malttanut, vaan ajoin suoraan kohteeseen, pienen pysähdyspaikan kautta. Etiäinen. Auto jäisi siihen. Starttasin autoa, valot syttyivät, avain oli ihan pohjassa ja mitään ei tapahtunut. Yritin uudelleen. Ei vieläkään mitään. Mitä ihmettä autohan ei ikinä ole tehnyt tälläistä. Hetken tuumiin, ja sanoin ääneen "Ei me tänne voida jäädä, täytyy viedä nuo kukatkin" Starttasin uudelleen, valot jälleen syttyivät , avain ihan kaakossa ja yhtäkkiä auto hörähti käyntiin.
Vein kukkakimpun surevalle ja lähdin kulkemaan nostalgisen oloista metsätietä pitkin takaisin autolleni. Tuuli. Tuuli niin kovaa, että vapaana olevat hiukseni sekoittuivat. Yhtäkkiä tuuli lakkasi. Tuli oudon hiljaista. Aavemaisen hiljaista. Joku voisi kuvailla :"Kuoleman hiljaista" Aivan kuin olisin joutunut tai päässyt jonkinlaiseen aikamatkaan. Hidastin askeleitani, vain muutama koivunlehti leijalli puusta maahan. Kupla. Kuin kaikki olisi hetkeksi pysähtynyt. Aivan kuin aurinko olisi paistanut, tuoden hyvän olon. Jatkoin silti kävelyä ja lähestyin autoani, kun yhtäkkiä alkoi taas tuulemaan ja hiukseni jälleen sekoittuivat. Ajattelin, että jos kävelen muutaman askeleen taaksepäin, pääsenkö kuplaan takaisin. Auton vieressä sanoin ääneen kiitoksen.
Viimeinen tervehdys. Kiitos. Niin sen täytyi olla. Päivä ei päättynyt ihan tavallisesti sentään, mutta kerrottakoon se sitten ensikerralla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti