Jotain näkymätöntä.

Ystäväni uskoutuu kertoessaan ystävästään. He ovat lapsuudenystäviä. Hän hymyilee puhuessaan hänestä. Hänen silmänsä loistaa ja hänen.äänestään kuulee ettei hän puhu kenestä tahansa. Hetken hiljaisuus ja sekin kertoo jo sen, mitä sanoiksi ei voi pukea.  Vuoden mentyä eteenpäin, hän kertoo jälleen.samaisesta ystävästään. Hänen silmänsä eivät enää loista, hän olemuksensa haluaisi paeta johonkin, etsien. turvaa, hänen äänensä värisee. Ystävä on poissa. Jälleen hiljaisuus, joka jälleen kertoo senkin, mitä ei sanoiksi edes pysty pukemaan.  Olen elänyt tuon. Olen nähnyt tuon saman,  ennenkin katsonut silmästä silmään. Tunnen syvää tyhjyyttä, tuntiessani tuon ystäväni  olon.  Sitä ei selitä sanoin. Sitä ei edes piirrä, sillä ei ole voimia piirtää. Olen tässä,  kuulen senkin mitä hän.ei sano, sillä hetki ei tunne sanoja. En tiedä mitä sanoa., eikä aina tarvitsekkaan tietää , riittää kun tunnet.  Nyt on minun vuoroni ottaa koppi. Tiedäthän, että pidän tiukasti kiinni. Mutta uskothan minua kun kerron,  erään viisaan mukaan, suru kestää kaksi vuotta. Sitten se hälvenee. Hälvenee se ja muuttaa pienesti muotoaan. Siinä ajassa osaa antaa anteeksi luojalle ja kaikelle. Suru riisuu ihmisen hetkeksi.  Olen tajunnut myös sen, että suru tekee ihmisen yhtäaikaa nöyräksi ja kauniiksi.  Tuo kaksi vuotta, mistä lie tuleekin, (tuo määritelmä ) on mielestäni asian käsittelemisen aikaa. Sen.jälkeen on aika päästää irti. Hän säilyy sydänmessäsi silti aina ykköstykkinä, jota kukaan ei ohita. Ja niin sen täytyy ollakkin rakas ystäväni. Sytytä kynttilä aina kun haluat hänen tulevan luoksesi. Näin minullekkin kerrottiin. Hän tulee tuoksesi tuulenvireenä tai mieleenpainuvana hetkenä.   Hän on osana sinua aina.  Ehkä josssin kohtaa ymmärrät, että sinulla on ystävien joukossa ystävä, jonka luulet hänen lähettäneen sinulle, kuka tietää.